Outro

Matkaan lähdöstä on aikaa päivää yli kuukausi ja kotiinpaluusta kaksi päivää, jotka ovat menneet lähinnä jetlagista toipumiseen.

Lento Aucklandista Hong Kongiin oli Cathay Pacificillä, joka oli viimeistä penkkiä myöten täynnä. Ruoka oli hyvää ja palvelu pelasi, mutta turistiluokka oli kovin ahdas, ja oman tilan puutteen vuoksi en saanut nukutuksi yhtään. Kaksi leffaa, puoli tuotantokautta Frendejä ja yhteensä 11 tuntia myöhemmin saavuimme Hong Kongiin puolisen tuntia aikataulusta myöhässä.
Parin tunnin odottelun jälkeen jatkoin matkaa Helsinkiin Finnairilla, joka oli lentona huomattavasti miellyttävämpi kokemus (nukuin noin puolet matkasta). Tilaa oli enemmän, etenkin kun viereinen penkki oli tyhjä, ja ruoka oli hyvää, vaikka suomalaisten lentoemojen ja fantsujen stuerttien palvelu olikin ehkä koko reissun nyrpeintä. Ihme sinänsä sillä menomatkalla Finnairin henkilökunta oli paljon ystävällisempää.

Saavuin sumuiseen ja viileään Helsinkiin vähän aamukuuden jälkeen. Passintarkastus oli ohi öbaut neljässä sekunnissa ja laukut tulivat samantien. Näitä pieniä toimivia asioita ei kyllä aina osaa tarpeeksi arvostaa. Kotiin matkustin paikallisbussilla, jossa erotuin hieman muusta aamu-uneliaasta joukosta pukuni ja kahden matkalaukkuni kanssa.

Ilmailuhörhön matka maailman toiselle puolelle oli päätöksessään tiistaina klo 7:10. Tuntuu kuin olisin ollut matkalla ikuisuuden, mutta toisaalta tuntuu taas, että kuukausi meni aivan hujauksessa - kuten kaikki rahanikin. Reissu oli kuitenkin mieletön kokemus, jota on varmasti hyvä muistella sitten joskus kiikkutuolissa (liekkikuvioidussa sellaisessa tietenkin).

Kaikissa maissa oli puolensa, niin hyvät kuin huonotkin. On vaikea vastata aivan suoraan kysyttäessä, mihin suosittelisin eniten matkustamista, sillä se riippuu täysin siitä mitä matkaltaan hakee.
Jos haluaa lämpimän kaupunkiloman ja shoppailla paljon, kannattaa ehdottomasti lähteä Singaporeen.
Jos haluaa nähdä suuria kaupunkeja, mutta myös luontoa, eksoottisia eläimiä ja surffata valtavilla aalloilla, kannattaa ehdottomasti lähteä Australiaan.
Jos haluaa nähdä käsittämättömän upeita maisemia, maistella laatuviinejä ja nähdä lampaita, kannattaa ehdottomasti lähteä Uuteen-Seelantiin.
Kokemukseni perustuivat loppujen lopuksi hyvin lyhyeen aikaan, joten en pidä itseäni minään näiden maiden asiantuntijana. Toivottavasti tämän blogin kirjoitukset voivat kuitenkin antaa edes vähän eväitä jollekin, joka harkitsee sinnepäin maailmaa matkustamista.

Kokosin lopuksi listan matkani topeista, flopeista ja satunnaisista tilastoista.

Kaupungit ja kylät:

Suosikkini Uudessa-Seelannissa: Queenstown
Suosikkini Australiassa: Brisbane
Suosikkini Singaporessa: Singapore 
Kuumin: Singapore (+31°C)
Kylmin: Queenstown, NZL (+5°C)
Erikoisin: Arrowtown, NZL
Sateisin: Wellington, NZL
Aurinkoisin: Gold Coast, AUS
Haisevin: Rotorua, NZL
Modernein: Singapore
Vanhanaikaisin: Arrowtown, NZL
Paras suurkaupunki: Brisbane, AUS
Huvittavin paikannimi: Horohoro, NZL 
Jellonan suosikki: Surfers Paradise (ranta)

Mukavin lentomatka: Hong Kong - Helsinki (Finnair)
Epämukavin lentomatka: Auckland - Hong Kong (Cathay Pacific)
Paras palvelu lennolla: Singapore - Sydney (British Airways)
Huonoin palvelu lennolla: Hong Kong - Helsinki (Finnair)
Paras lentokoneruoka: British Airways
Huonoin lentokoneruoka: Jetstar (sitä ei ollut)
Erikoisin lentomatka: Gold Coast - Auckland (Jetstar). Koneeseemme osui salama lähestymisen aikana.
Paras lentokenttä: Changi, Singapore
Huonoin lentokenttä: Gold Coast, Australia
Paras lennonjohtovierailu: Sydney, Australia
Missä lennonjohdossa olisin mieluiten töissä: Aucklandin torni
Onneksi tein: Nevis Highwire Bungy
Onneksi kävin: Mt.Sunday, NZL
Olisin voinut jättää väliinkin: Sentosa, Singapore
Missä olisin halunnut vielä käydä: Ninety Mile Beach (NZL), Koala Sanctuary (Brisbane, AUS), 1-Altitude Bar (Singapore)

Hotellit top 3: 
1. Rydges Lakeland Resort, Queenstown, NZL
2. The Inchcolm, Brisbane, AUS
3. Glengary B&B, Picton, NZL

Hotellit flop 3:
1. 234 Ilam Road, Christchurch, NZL
2. Kiwi International Hotel, Auckland, NZL
3. Eton House, Brisbane, AUS

Kallein hotelliyö: Albert & Victoria Court, Sydney, AUS (n.87e)
Halvin hotelliyö: 234 Ilam Road, Christchurch, NZL (n.37e)
Kallein ravintolalasku (ruoka+juoma): $30 NZD = n. 18,40e (One Red Dog, Wellington, NZL)
Halvin ravintolalasku (ruoka+juoma): $5 SGD = n. 3e (Food court, Singapore)
Paras ruoka: Rabbit pasta (One Red Dog, Wellington, NZL)
Huonoin ruoka: Prawns on rice (Joku korealainen läävä, Auckland, NZL)
McDonald's -aterioita syöty: Neljä
Paras kahvi: Robert Harris Cafe, Rotorua, NZL
Viihtyisin baari: Irish Bar, Arrowtown, NZL
Nerokkain baarin nimi: Tequila Mockingbird, Christchurch, NZL
Kauneimmat naiset: Australia
Paras museo: Omaka Aviation Heritage Centre, Blenheim, NZL
Huonoin museo: National Museum, Singapore
Paras taksikuski: Sydney
Huonoin taksikuski: Singapore
Parhaiten onnistunut blogiteksti: Road trip: Arrowtown-Mt.Sunday-Christchurch-Kaikoura
Blogiteksti johon vähiten tyytyväinen: Airways New Zealand lennonjohtovierailu Christchurchissä
Onneksi otin mukaan: Reppu
Täysin turhaan mukaan: Kahdet tuulihousut
Positiivisin yllätys: Singaporen metro
Pahin pettymys: Weta Cave
Pahin vastoinkäyminen: Jetstarin sekoilu Gold Coastin lentoasemalla, minkä vuoksi meinasin jäädä lennolta.
Pahin läheltäpititilanne: Pudotin läppärin vahingossa maahan Singaporessa, jolloin kulma hajosi (onneksi vain se).
Paras valokuva:

 Huonoin valokuva:

Kolme tekemääni asiaa, joita voin suosittella:
1) Lennä Queenstowniin ja näe vuoristomaisemat ilmasta 
2) Vuokraa auto Uuden-Seelannin Eteläsaarella
3) Ylitä itsesi hyppäämällä benjihyppy

Kolme asiaa, jotka tulen muistamaan:
New Zealand: Vuoret, järvet, lampaat
Singapore: Kuuma, kostea, hiki
Australia: G'day!, How'r'yyou?, Gow'ferit!

Matkani motto: "No, try not! Do, or do not. There is no 'try'." -Yoda



Tämä tarina alkaa olemaan nyt tässä. Edessäni on paluu arkeen, joka jatkuu kotona Suomessa jälleen tavallisena ja tylsänä. Suuret kiitokset ja kunnioitukset kaikille, jotka ovat jaksaneet näitä tarinointejani lukea. Kysymyksiä, kommentteja ja hävyttömiä törkeyksiä voi edelleen lähettää osoitteeseen miko.maatta@gmail.com.

Matkailu avartaa ja itsensä haastaminen kannattaa. Now there's a lesson in life.

Over and out.

- Maikou

Aucklandin lennonjohtovierailu

Tutkimusmatkani viimeinen lennonjohtovierailu oli sovittu maanantaiaamuksi Aucklandin torniin. Vierailun isäntänä toimi Geoff Feisst, joka auttoi minua paljon muidenkin Uuden-Seelannin lennonjohtovierailujen järjestämisessä. Palkinnoksi toin miehelle ja muulle torniväelle pussillisen aitoa suomalaista salmiakkia.

Auckland on Uuden-Seelannin vilkkain lentoasema, ja suurin osa ulkomaanlennoista tapahtuu täältä. Suureen liikennemäärään nähden liikennealue, asematasot ja terminaalit ovat yllättävän pieniä. Lentokentällä on jopa vähemmän pinta-alaa kuin Helsinki-Vantaalla, vaikka liikennemäärät ovat merkittävästi suuremmat kuten myös kentällä operoivat lentokoneet. Esimerkiksi Emirates lentää Aucklandiin kolmella A380:llä.
Vilkkaasta liikenteestä ja siitä huolimatta, että käytössä on vain yksi kiitotie, Auckland ei kuitenkaan vielä toimi kapasiteettinsa äärirajoilla kuten esimerkiksi Brisbane, mutta suurille laajennuksille alkaa olla tarvetta lähivuosina. Tornin pohjoispuolelle on suunniteltu uutta kiitotietä, mutta projekti on ollut kustannussyistä jäädytettynä jo vuosikausia.

Aucklandin lennonjohtotorni

  

Lentoasema avattiin 60-luvun loppupuolella, ja nykyään käytössä oleva lennonjohtotorni on alkuperäinen, mikä tekee siitä lähes fossiilin verrattuna moniin muihin vastaaviin lentoasemiin maailmalla. Se on myös yllättävän matala (Brisbanen torni on lähes puolet korkeampi).
Tornin työtila on myös melko pieni, mutta työpisteitäkin on vain kolme: Tower, Ground ja Clearance Delivery. Superia ei ole erikseen. Vuorossa on päiväsaikaan neljä lennonjohtajaa, joista yksi on vuorollaan tauolla. Yhteensä tornin palkkalistoilla on vähän päälle 20 lennonjohtajaa.

 Tornin työpisteet vierekkäin. Vasemmalla Tower, keskellä Ground, oikealla Clearance Delivery

  

Suomalaista laatuosaamista! Tuuli- ja ilmanpainemittaristo on sama Vaisala, jota Suomessa käytetään nykyään varamittaristona.

  

Työpisteissä käytetään Helsingin tavoin eStrip-liuskajärjestelmää, jota kaikki tornin lennonjohtajat kehuivat vuolaasti. Vanhan liiton karjuja on kuulemma vaikea saada mukaan näihin tulevaisuuden hömpötyksiin, mutta eStrip-järjestelmän vastustajat ovat kovasti hiljentyneet sen käyttöönoton jälkeen.
Aucklandin torni vaikutti kolmen tunnin tarkastelujakson perusteella miellyttävimmältä työpaikalta verrattuna aiemmin näkemiini. Tekemistä on jatkuvasti, mutta työ ei ole läheskään niin hektistä kuin esimerkiksi Sydneyssä ja Brisbanessa. Tornista on myös erinomainen merinäköala!

 Näkymää tornin parvekkeelta ulkomaanterminaalin suuntaan.

  

 Ja sama kotimaanterminaalin suuntaan.

 

 Air New Zealand Boeing 737, eli "puttepossu".

 

 Moni Air New Zealandin kone, kuten tämä Boeing 777, on värjätty Uuden-Seelannin "The All-Blacks" -rugbymaajoukkueen väreihin. Rugby on tässä maassa todella iso juttu!

 

 Kaksi All-Blacks -konetta. Pienempi on Airbus A320.

  
Toinen osa Aucklandin lennonjohtoyksikköä on alakerran valtamerialuelennonjohto eli OAC (Oceanic Area Control), jonka vastuuilmatila on suoraan sanottuna valtava. OAC on ainoa yksikkö Uudessa-Seelannissa, joka antaa Christchurchin keskuksen lisäksi tutkapalvelua.

OAC:ssa on kaksi varsinaista työpistettä, joista yksi on "tavallinen" pienehkö aluelennonjohtosektori Aucklandin ympärillä, ja se toimii samalla Skylinen järjestelmällä kuin Christchurchissä. Viereisestä pisteestä taas johdetaan valtamerialueita.
Valtamerialuepiste käyttää erilaista järjestelmää nimeltään OCS (Oceanic Control System), joka on paikallinen keksintö ja kuulemma lennonvarmistusteknologian kehityksen viimeisintä huutoa.

 Oceanic Area Control ja kaksi intialaista lennonjohtajaa.

 

 Aucklandin ACC-sektorin työpiste.

 

Valtamerialuepiste. Sininen ruutu on "tutkakuva".

  
Valtamerialuepiste vaikutti varsin erikoiselta, enkä ole ennen nähnyt mitään vastaavaa. Valtavaa USA:n kokoista ilmatilaa valvotaan "tutkakuvalla", joka ei kuitenkaan perustu todellisiin tutkahavaintoihin, vaan lentosuunnitelmien, pilottien ilmoitusten, ADS-B:n ja -C:n sekä GPS:n yhdistelmän kautta saatuihin paikkatietoihin.
Porrastukset tehdään käytännössä menetelmillä, vaikka jokaisesta vastuualueen lennosta onkin ruudulla paikkamerkki. Huoneessa on erillinen työpiste, josta pidetään koneisiin yhteyttä pitkän kantaman HF-radiolla, mutta radion kuuluvuus on niin heikkolaatuista ja sen käyttö epäkäytännöllistä, että varsinaiseen johtamiseen käytetään CPDLC-datalinkkiä, jonka kantavuudella ei ole rajoituksia. Tutkatyöpisteessä ei siis ole ollenkaan radioa, mutta puheyhteyden koneeseen saa tarvittaessa esimerkiksi satelliittipuhelimella.
Lisätietoja OCS-järjestelmästä löytyy täältä: http://www.airways.co.nz/aspire/_content/oceanic.asp

Viihdyin tornissa niin pitkään, että OAC:een tutustumiseen jäi aikaa vain vajaat kolme varttia. En siis ehtinyt seuraamaan liikenteen johtamista kovin kauaa, eivätkä kaikki järjestelmän salat ehtineet aueta näin lyhyessä ajassa.
Juttelin kolmen töissä olleen lennonjohtajan kanssa (joista kaksi oli intialaisia) mm. Suomen ja Uuden-Seelannin ilmailun eroavaisuuksista ja työtilanteiden haasteista. Intialaiset olivat myös erittäin kiinnostuneita Suomen ilmastosta, asevelollisuudesta, kaamoksesta ja lumesta. Sain kertoa niistä kaiken mahdollisen mitä tiesin, sillä ne olivat heidän mielestään todella hämmästyttäviä asioita.

- Maikou

Viisi päivää, viisi kaupunkia - osa 2

Taupon jälkeen oli vuorossa Rotorua, jonne ajaa Tauposta vain reilun tunnin verran. Rotorua sijaitsee Uuden-Seelannin aktiivisimmalla geotermisellä alueella, ja Taupon tavoin Lake Rotorua -järvi on muinainen tulivuori. Kaupunki on tunnettu etenkin sen höyryävistä mutalätäköistä ja kraatereista.

    

Ennen varsinaisen kaupungin tutkimista kävin vierailemassa Rotoruan lentokentällä lennonjohtotornissa. Suurien kenttien kuten Sydneyn ja Brisbanen jälkeen halusin tutustua myös toiseen ääripäähän eli paikalliseen pikkukenttään. Tutustumiskäynti oli sovittu jo pari kuukautta sitten.

Tornissa oli töissä vain yksi nuori mies, jonka kanssa juttelin noin kolme varttia. Hän oli sattumalta valmistunut oman maansa lennonjohtokurssilta lähes tismalleen samaan aikaan kuin minä Suomessa eli viime tammikuussa.
Rotoruan lentoasema ja lennonjohto ovat hyvin samanlaisia kuin pienemmät suomalaiset maakuntakentät kuten Lappeenranta ja Joensuu. Liikennettä on tasaisesti ja jonkin verran enemmän kuin Suomessa (mihin ei tosin vaadita paljoa). Reilun puolen tunnin lentomatkan päässä sijaitsevan Hamiltonin lentäjäkoulun oppilaslennot pitävät tornin kiireisenä joinain päivinä, mutta muuten operaatiot keskittyvät noin tunnin välein saapuviin kaupallisiin reittilentoihin ja turisteja lennättäviin helikoptereihin ja laskuvarjohyppykoneisiin.
Lennonjohtajat työskentelevät tornissa aina yksin ja töitä tehdään kahdessa vuorossa. Suomen tavoin TMA-liikennettä johdetaan menetelmäporrastuksilla, vaikka tornissa on tutkaruutu apuna.

Juttelimme paljon koulutuksistamme ja miten ne eroavat toisistaan. Airwaysillä on kuulemma tapana siirrellä oppilaita työharjoittelujen aikana paikkakunnasta toiseen, jos heidän mielestään jollain kentällä ei ole oppilaan koulutusta varten tarpeeksi liikennettä. Tämä on oppimisen kannalta hyvä käytäntö, mutta oppilaan siviilielämän kannalta vaikeaa, sillä tässä maassa oppilaan on alusta asti itse järjestettävä asumiskuvionsa työharjoittelujaan varten. Lisäksi koulutus maksaa uusiseelantilaiselle oppilaalle noin $7000 (muistaakseni) ja ulkomaalaiselle oppilaalle varmaan reilusti enemmän. Tällä osa-alueella asiat ovat Suomessa selkeästi paremmin. Toisaalta hän on töissä, minä en.

 Rotoruan lennonjohtotorni

  

Näkymää tornista kiitotielle koristaa taustan järvimaisema.

 

Air New Zealandin ATR-72 parkissa.

 

Lennonjohtovierailun jälkeen tutkin Rotoruaa reilun päivän verran. Kaupungin epämiellyttävin ominaispiirre on geotermisten alueiden aiheuttama löyhkä, jota ei voi olla huomaamatta. Puistoissa sihisee ja kuplii kuumia lähteitä ja muta-altaita, joiden tuoksu on kuin krapulapierun, mädän kanamunan ja slummiviemärin herkullinen yhdistelmä. Haju ei onneksi ole kovin voimakas kaupungin kaduilla, joten ravintolaillallisen voi huoletta syödä ulkoterassillakin ilman ruokahalun menettämisen pelkoa.

Rotoruan kuumia lähteitä käytettiin viime vuosisadan alkupuolella hyväksi kaupunkiin perustetussa luksuskylpylässä, joka toimii nykyään museona. Museo esittelee kattavasti entisen kylpylän toimintaa ja lisäksi alueen Maori-kansan historiaa. Museon pihalla on tarkasti trimmattu puistoalue, josta löytyy myös pari höyryävää ja haisevaa lätäkköä. Kymmenittäin lisää kuplivia, höyryäviä ja haisevia lätäköitä löytyy myös kaupungin toiselta puolelta Kuirau Park -puistosta, jossa geotermistä toimintaa voi ihmetellä ilmaiseksi.

 Hui!

  

 Höyryävä reikä museon puistossa.

 

 Kupliva mutalätäkkö Kuirau Parkissa. Rotoruan mutaa käytetään paljon kauneudenhoitotuotteissa, sillä se sisältää kaiken maailman mineraaleja, jotka hävittävät rypyt ja takaavat ikuisen elämän tai jotain sinnepäin.

 

Monet paikalliset asukkaat käyttävät geotermisiä kraatereita mm. kotiensa lämmitykseen.

   

Rotoruan lähistöltä löytyy myös useita maksullisia vulkaanisia "teemapuistoja", joista yhdessä kävin itsekin lauantaina. Paikka oli nimeltään Wai-O-Tapu ja se tarjosi hurjan määrän suuria, värikkäitä, höyryäviä ja kuplivia geotermisiä kraatereita ja lätäköitä, joista kuuluisin on ns. Champagne Pool eli "shampanja-allas". Altaan vesi on +74-asteista, väriltään tummanvihreää ja se kuplii shampanjan tavoin.
Alueella on kolme kävelyreittiä, joiden kaikkien läpi käveleminen vie yhteensä noin puolitoista tuntia. Wai-O-Tapu on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, mutta siellä on erittäin kuuma ja höyryt haisevat todella pahalle, mihin kannattaa varautua. Vesipullo mukaan ja pyykkipoika nenään!

 Kiehuva mutalätäkkö Wai-O-Tapussa.

 

 Tämä alue oli nimeltään "Artist's Colour Palette", sillä maan alta purkautuvat mineraalit ja hapot värjäävät vettä erivärisiksi. Oikealla "Champagne Pool".

 

 Champagne Pool. Huomaa pienet "shampanjakuplat"

 

"Devil's Bath". Lähtisitkö sinä mato-ongelle tähän lampeen?

 

Rotoruasta jatkoin tutkimusmatkani viimeiseen kaupunkiin Aucklandiin. Aucklandissa asuu reilusti yli miljoona ihmistä, ja se on Uuden-Seelannin ylivoimaisesti suurin kaupunki.
Uuden-Seelannin ja Australian kulttuurit ovat melko samanlaisia, ja se on selvää Aucklandissa, joka on olemukseltaan hyvin lähellä Sydneyä. Tämäkin on monikulttuurinen miljoonakaupunki merenrannassa korkeine pilvenpiirtäjineen, jossa juuri mikään ei ole ilmaista.

Kiertelin suurimman osan sunnuntaipäivästä pitkin Aucklandin katuja ja voin kyllä sanoa, että jos heräisin yhtäkkiä joltakin kaupungin keskustan kadulta, menisi kyllä jonkin aikaa tajuta missä maassa olen. Aucklandissa ei ole varsinaista Chinatownia, mutta viime vuosina hurjasti kasvanut Aasian maahanmuutto näkyy kaikkialla. Joka puolella on korealaisia, kiinalaisia ja japanilaisia ravintoloita, monet kauppojen kyltit ovat englannin lisäksi (tai pelkästään) kiinaksi (tai japaniksi tai koreaksi en tiedä), ja kadulla vastaantulijoista lähes puolet ovat aasialaisia. En väitä, että tässä olisi mitään vikaa, mutta samalla lailla kuin Sydneystä ei tule löytämään aitoa down under aussimeininkiä ei Aucklandista tule löytämään aitoa Uutta-Seelantia, jos sitä etsii. Tätä varten kannattaa reissata etelämmäksi.

Siinä missä Uusi-Seelanti on muuten hiljainen ja hillitty lampaiden valtakunta, löytyy Aucklandista kaikki suurkaupungin piirteet, palvelut ja viihteet. Kaupungin kuuluisin ja näkyvin nähtävyys on 328 metriä korkea Sky Tower, joka on eteläisen pallonpuoliskon korkein yksittäinen rakennus. Valtavaa lääkeruiskua muistuttavan tornin korkein näköalatasanne sijaitsee 220m korkeudessa, josta näkymät ovat luonnollisesti erinomaiset. Ylhäältä näkee hyvin kaupungin lähialueen useat muinaiset minitulivuoret, jotka tänä päivänä ovat vihreitä kukkuloita rakennusmeren keskellä.
Tornissa on myös hieno panoraamaravintola, joka pyörii 360 astetta tunnissa ja jossa syöminen on arvatenkin halpaa kuin makkaranpaisto.

 Sky Tower

 

 Näkymää Sky Towerin ylimmältä katselutasanteelta. Kaukana vasemmalla näkyy Rangitoto Island, joka on yksi lähialueen isommista muinaisista minitulivuorista.

 

 Auckland Harbour Bridge. Taustalla matalempia minitulivuoria, joiden päälle on rakennettu asutusta.

   
Aucklandista löytyy paljon tekemistä moneen makuun. Matkaopaskirjat suosittelevat mm. päiväreissuja lähistön saarille, tutustumista eläintarhaan ja patikkaretkiä joillekin muinaisille tulivuorille, mutta näihin on varattava aikaa ja rahaa. Tämän reissumiehen laukusta alkaa kuitenkin leipä ja piimä olemaan jo melko vähissä, ja lähes kuukauden aktiivisen matkustamisen ja tutkimisen aiheuttama taisteluväsymys alkaa olla jo sitä luokkaa, että kotiinpaluu on ajatuksena jo ihan miellyttävä.

Huomenna on tiedossa viimeinen lennonjohtovierailu Aucklandin lentokentän torniin ja valtamerialuelennonjohtoon (Oceanic Area Control), jonka jälkeen alkaakin 26 tunnin paluumatka vilpoiseen kotisuomeen.

- Maikou

 Jellonan kanssa päiväkahvilla Rotoruassa featuring "raamattu" eli Lonely Planetin opaskirja, joka on ehdottomasti ollut hintansa väärti.

 

Hmmm...jokin ei nyt aivan täsmää.

Viisi päivää, viisi kaupunkia - osa 1

Palmerston North, Napier, Taupo, Rotorua ja Auckland. Budjettisyistä olen joutunut kiristämään aikatauluani harmillisen paljon, mutta en halua kuitenkaan jättää mitään näistä Pohjoissaaren kohteista näkemättä. Suunnittelun ja mietinnän jälkeen sain aikataulutettua jokaiselle kaupungille päivän, joillekin vähän yli, joillekin vähän alle. Aucklandille on tosin varattu pari päivää, se kun on sen verran kookas pitäjä. Kovin perusteelliseen tutkimiseen tämä aikataulu ei riitä, mutta ainakin tärkeimmät kohteet pitäisi ehtiä näkemään, mikäli kaikki menee justniinku Strömsössä.

  

Pohjoissaarta varten vaihdoin kulkuneuvoni vuokra-autosta halvempaan vaihtoehtoon eli bussiin. Uudessa-Seelannissa operoi maanlaajuisesti kaksi bussifirmaa: InterCity ja Naked Bus. Jälkimmäisessä ei tiettävästi matkusteta alasti.

InterCityn verkkokaupasta sain viisi väliä yhteensä vähän päälle 90 dollarilla, mikä tekee hieman päälle 10e per väli. Uuden-Seelannin rautatieverkosto ei ole kovin laaja, joten bussi on budjettimatkustajan edullisin kulkuneuvo. Linja-autojen reittiverkosto on etenkin Pohjoissaarella melko kattava ja vuorojakin on joka välille tarjolla useita päivässä.

Ensimmäinen kohteeni Palmerston North on Wellingtonista parin tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen; juuri sen verran kaukana, etteivät Wellingtonin kiinalaisturistit juurikaan sinne eksy.

Kaupunki on kooltaan noin Kuopion kokoinen. Sen keskustassa ei ole suuria pilvenpiirtäjiä, vaan pieni puisto, jonka ympäriltä löytyy kaikki tarvittava: kauppoja, baareja, ravintoloita, pankkeja, iso ostoskeskus, yms.

 Shakkilauta Palmerston Northin keskustan puistossa

 

 Mielenkiintoinen rekkari

    

Palmerston North on tunnettu Massey University -yliopistostaan, joka on keskustasta muutaman kilometrin päässä etelään. Kampus on yksi maan suurimmista, ja sisältää mm. liiketalouden, maatalouden ja ilmailun oppilaitoksia. Ilmailupuolella voi opiskella myös liikennelentäjäksi, jota varten yliopistolla on oma lentokoulu paikallisella lentoasemalla kaupungin toisella puolella. Harmillisesti opiskelu täällä ei vain ole mitään halpaa hupia ulkomaalaiselle oppilaalle.

Masseyn yliopistokampuksen keskusaukio

   

Matkalla Napieriin. Pohjoissaaren maasto on aika erilaista verrattuna Eteläsaareen. Kallioiden, rotkojen ja korkeiden vuorien sijaan täällä on paljon laajoja tasaisia alueita ja vihreitä kumpuilevia niittyjä. Lampaita tosin riittää täälläkin!

 
 

Palmerston Northista matkani jatkui Napieriin, joka koki vuonna 1931 sen, minkä Christchurch koki pari vuotta sitten eli suuren tuhoisan maanjäristyksen. Napierin järistys oli tosin vielä voimakkaampi, tappoi monta sataa ihmistä ja tuhosi kaupungin käytännössä kokonaan.

Tuhon seurauksena kaupunki rakennettiin lähes kokonaan uudestaan, minkä vuoksi Napier on nykypäivänä 1930-luvun Art Deco -arkkitehtuurin (mitä se sitten lieneekään) näyteikkuna. Itse en ymmärrä Art Decosta yhtään mitään, mutta Napier on kyllä selkeästi erinäköinen paikka kuin muut vastaavankokoiset kapungit, joissa olen tässä maassa käynyt. Monet rakennukset näyttävät vanhanaikaisilta mutta samalla moderneilta taideteoksilta (sen paremmin en osaa selittää), ja esimerkiksi katukyltit ovat kirjoitettu 30-luvun broadwayfontilla.

 Katukyltti Napierissa

   

Tom Parker Fountain rantapuistossa oli pimeällä komeasti valaistu

   

Napierin tummakivistä rantaviivaa

  

Napier sijaitsee Hawke's Bayn alueella Pohjoissaaren itärannikolla. Rantaviivaa on monta kilometriä, mutta kultaisen hiekan sijaan ranta on tummaa vulkaanista kivikkoa, eikä houkuttelevan näköisessä meressä ole täällä turvallista uida. Ranta-aluetta voi kuitenkin halutessaan tutkia ja hämmästellä pitkää rannan vierellä kulkevaa puistopolkua tai Marine Parade -katua pitkin, jonka varrella on paljon motelleja ja ravintoloita.

Puistoalueet ja kaupungin keskustan kävelykadut on suunniteltu oikein tyylikkäiksi ja niitä pidetään hyvässä kunnossa. Keskustasta löytyy myös paljon trendikkäitä kahviloita italialaiseen ja ranskalaiseen tyyliin tyydyttämään hienohelmaisten taideharrastajien laatuvaatimuksia.

Napierin jälkeen vuorossa oli Taupo, joka on kaupunki Uuden-Seelannin isoimman järven Lake Taupon pohjoisrannalla. Matka Napierista Taupoon on myös yksi Pohjoissaaren näyttävimmistä maisemateistä.

Taupon järvimaisemat ovat upeat, ja lähialueen ykkösnähtävyyksiin kuuluvat Craters of the Moon ja Huka Falls. Taupojärvi on itse asiassa ikivanha tulivuori, joka on viimeksi purkautunut vuonna 230, mutta aluella on edelleen aktiivisia kuumia lähteitä ja höyryäviä geotermisiä alueita, joista Craters of the Moon on tunnetuin. Huka Falls taas on valtava vesiputousten ja koskien sarja Waikato-joen varrella muutama kilometri Tauposta pohjoiseen.

Kaiken tämän ansiosta odotin Taupossa vierailua innolla, mutta onnetar ei ollut meikäläisen puolella tänään. Ensinnäkin bussi Napierista Taupoon oli aivan täynnä, eikä käytäväpaikalta nähnyt matkan maisemia kovin hyvin. Toiseksi bussi oli tunnin myöhässä, minkä vuoksi myöhästyin viimeisestä Craters of the Moonille ja Huka Fallsille lähteneestä shuttle-bussista. Kaiken lisäksi nämä paikat kuulemma suljetaan vierailijoilta iltaviideltä (!!!), vaikka päivänvaloa riittää iltakahdeksaan saakka.

Budjettisyistä en pystynyt varaamaan Taupolle toista päivää, joten nämä nähtävyydet jäivät sitten näkemättä. Ne avataan kuulemma huomenna aamukymmeneltä (vasta!!!), mutta lähtö Rotoruaan on sen verran aikaisin, etten ehdi silloinkaan. Rotoruassakin on kuitenkin vastaavia geotermisiä höyrymaita, joten menen sitten katsomaan niitä! Onneksi sää sentään oli erinomainen, ja ehdin rauhassa ihailla Taupon järvenrannan maisemia, jotka ovat kyllä maineensa veroisia.

- Maikou

 Lake Taupo

 

 Toinen sille. Taustalla vuoret Mt.Ruapehu (vasen) ja Mt.Ngauruhoe (oikea). Jälkimmäinen muuten esitti Mordorin Mt.Doom-tulivuorta Lord of the Rings -elokuvissa

 

 Rapanäyttely?

   

 Onpa jotenkin tuttu nimi

Weta and wet, windy Wellington

Hyvä tuurini sään kanssa kääntyi päälaelleen Wellingtonissa. Eilen oli ainoa kokonainen päiväni pääkaupungissa ja nähtävää oli paljon, mutta sää oli kerta kaikkiaan surkea. Tuuli oli kova ja vettä satoi taivaalta koko päivän.

Aamupalaomletin ja kahvin jälkeen tutkin aamupäivän ajan kaupungin keskustaa kävellen vielä kun sade oli pelkkää pientä tihkua. Wellington sijaitsee merenrannassa luonnonsatamassa, jossa tosin on nykypäivänä melko vähän laivaliikennettä Pictonin lauttojen ja purjeveneiden lisäksi. Wellington on tietyllä tapaa pienempi versio Sydneystä, sillä sekin on alunperin ollut vilkas teollisuussatama, mistä on näkyvillä merkkejä joka puolella merenranta-aluetta, mutta nykypäivänä kaupungin talouselämä perustuu aivan muihin asioihin.

Maan pääkaupungiksi Wellington on todella rauhallinen paikka, ja etenkin saapumispäivänäni sunnuntaina olivat kadut aivan tyhjiä!

  

Keskustasta jatkoin matkaa Mt.Victorian puistoon, joka on ikään kuin Wellingtonin keskuspuisto korkean kukkulan päällä aivan keskustan lähettyvillä. Puistokukkulan huipulla on näköalatasanne, jonne pääsee parhaiten kävellen. Autollakin pääsee lähelle, mutta ainoa autotie puistoon kiertää melko kaukaa, joten esimerkiksi taksimatka huipulle tulisi todella kalliiksi.

Näköalatasanne on merenpinnasta vajaan 200m korkeudessa ja näköalat sieltä kaupungin ylle ovat mahtavat. Tai niin ainakin oletan, sillä sateisen sään vuoksi pilvet olivat niin matalalla, että huipulta ei nähnyt kirjaimellisesti mitään muuta kuin harmaata. Kannatti siis kiivetä koko matka!

 Pilvistä näkymää Mt.Victorian puiston yli länteen

 

 Näköalatasanteen maisemat olivat...tuota...yksitoikkoiset

     

Mt.Victorian puistossa on myös kuvattu Lord of the Rings -elokuviin muutama kohtaus, joiden kuvauspaikkoja kävin tutkimassa.

 Ensimmäinen vastaan tullut paikka koko maassa, jossa oli opastus kuvauspaikalle

 

 Tämän polun varrelta hobitit löysivät sieniä...

 

...ja tähän koloon he piiloutuivat sormusaaveelta...

  

...elokuvassa The Fellowship of the Ring. Iso puu, jonka alla hobitit istuvat oli tosin keinotekoinen.

Kohtaus kokonaisuudessaan: http://www.youtube.com/watch?v=QiQtBT-7IeY 

(Mt.Victorian puistossa kuvatut osiot 1:20 eteenpäin)

Lisää Lord of the Rings -teemaa oli luvassa Miramarin kaupunginosassa Wellingtonin itälaidalla, jonne matka keskustasta kestää bussilla puolisen tuntia. Miramarissa sijaitsee Weta Workshop, joka valmisti mm. kaikki LotR-trilogian lavasteet, aseet ja haarniskat. Rings-elokuvien menestyksen myötä Weta Workshopista on kasvanut yksi maailman johtavista elokuvalavasteiden valmistajista.

By the way, "weta", jonka mukaan yhtiö on nimetty, on iso uusiseelantilainen ötökkä, joka on kuin heinäsirkan ja ison koppakuoriaisen söpö risteytys. Katsokaapa Googlesta ;)

Workshopin yhteyteen on hiljattain perustettu Weta Cave -niminen minimuseo, joka houkuttelee turisteja ilmaisella sisäänpääsyllä katsomaan Workshopin tekemiä lavasteita, asuja ja aseita. Paikka oli itselleni suuri pettymys. Weta Cave on ensinnäkin R-kioskin kokoinen, ja se on lähempänä turistikrääsämyymälää kuin museota, sillä suurin osa tavaroista on myytäviä pienoismalleja tai kopioita. Alkuperäistä leffatavaraa ja muuta ilmaista nähtävää riittää noin viideksi minuutiksi. Pienessä vessan kokoisessa ”leffateatterissa” näytetään myös maksutta ”erittäin mielenkiintoista behind the scenes -dokumenttia” Wetan toiminnasta, mutta sekin on käytännössä vain puolen tunnin promovideo, joka ei tarjoa juuri mitään elämyksiä.

 Weta Cave

 

 Hobitti-elokuvasta tutut peikot poseeraamassa
  

Lord of the Rings -elokuvissa käytettyjä kypäriä. Osa harvoista Weta Caven esineistä, jotka ovat alkuperäisiä leffoissa käytettyjä kappaleita.

  

Ilmaisten ”elämyksien” lisäksi tarjolla on 20 dollarin hintaan 45 minuutin opastettu kiertokäynti Weta Workshopin tiloihin, ja olihan se sitten ostettava, etten nyt ihan turhaan tullut. Kovan kysynnän vuoksi jouduin odottamaan omaa kiertokäyntiäni tunnin, jona aikana kävin vakoilemassa lähialueella sijaitsevaa Weta Digital -laitosta, jossa tehdään elokuvien digitaalisia erikoistehosteita, ja Park Road post-production -taloa, jossa mm. Lord of the Rings -elokuvat on leikattu ja äänimiksattu.

  

 Weta Digital

 

 Park Road Post Production

 

Tunnin odottelun jälkeen itse kiertokäynti oli kuitenkin onneksi hintansa väärti! Varsinaisen Workshopin tiloihin ei päästy, kuten osasin odottaakin, mutta kiertokäynnin esittelytila oli kattava ja mielenkiintoinen. Opas, joka itsekin on Workshopin työntekijä, oli osaava ja otti yleisönsä erinomaisesti.

Miramarista palattuani kävin vielä matkustamassa Wellingtonin yli satavuotiaalla cable carilla, joka on kuin pieni matkustajajuna keskustan ja mäen huipulla sijaitsevan yliopiston ja kasvitieteellisen puutarhan välillä. Jälleen kerran näkymät huipulta olisivat varmaan kirkkaana päivänä olleet oikein hyvät, mutta sade, tuuli ja matalat pilvet söivät kokemuksen nautintoa.

Wellington Cable Car. Taustalla Mt.Victorian puistokukkula. 

  

Tänään keli onkin sitten aivan päinvastainen. Tietenkin. Aurinko paistaa kirkkaalta pilvettömältä taivaalta, ja päivä olisi ollut erinomainen esimerkiksi lentokonespottailuun Wellingtonin lentokentällä. Valitettavasti aikataulu ja budjetti ovat jo sen verran tiukassa, että matka jatkuu tänään bussilla pohjoisen suuntaan kaupunkiin nimeltä Palmerston North, joka on tunnettu mm. Massey University -yliopistostaan.

Olen hakenut kyseiseen yliopistoon Palmerston Northiin opiskelemaan ilmailuhallintoa ja saanut jo ehdollisen hyväksynnänkin helmikuussa alkavalle kurssille. En ole vielä päättänyt hyväksynkö varsinaisen paikkatarjouksen, jos sellainen tulee, mikä tarkoittaisi kolmeksi vuodeksi muuttamista tähän maahan. Se selviää varmaan lähikuukausien aikana. Huomenna käyn tapaamassa yliopiston henkilökuntaa, joka on ystävällisesti luvannut järjestää minulle kiertokäynnin kampukselle. Silloin varmaan valkenee hieman kuinka realistinen vaihtoehto tämä todellisuudessa olisi.

- Maikou