Viisi päivää, viisi kaupunkia - osa 1

Palmerston North, Napier, Taupo, Rotorua ja Auckland. Budjettisyistä olen joutunut kiristämään aikatauluani harmillisen paljon, mutta en halua kuitenkaan jättää mitään näistä Pohjoissaaren kohteista näkemättä. Suunnittelun ja mietinnän jälkeen sain aikataulutettua jokaiselle kaupungille päivän, joillekin vähän yli, joillekin vähän alle. Aucklandille on tosin varattu pari päivää, se kun on sen verran kookas pitäjä. Kovin perusteelliseen tutkimiseen tämä aikataulu ei riitä, mutta ainakin tärkeimmät kohteet pitäisi ehtiä näkemään, mikäli kaikki menee justniinku Strömsössä.

  

Pohjoissaarta varten vaihdoin kulkuneuvoni vuokra-autosta halvempaan vaihtoehtoon eli bussiin. Uudessa-Seelannissa operoi maanlaajuisesti kaksi bussifirmaa: InterCity ja Naked Bus. Jälkimmäisessä ei tiettävästi matkusteta alasti.

InterCityn verkkokaupasta sain viisi väliä yhteensä vähän päälle 90 dollarilla, mikä tekee hieman päälle 10e per väli. Uuden-Seelannin rautatieverkosto ei ole kovin laaja, joten bussi on budjettimatkustajan edullisin kulkuneuvo. Linja-autojen reittiverkosto on etenkin Pohjoissaarella melko kattava ja vuorojakin on joka välille tarjolla useita päivässä.

Ensimmäinen kohteeni Palmerston North on Wellingtonista parin tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen; juuri sen verran kaukana, etteivät Wellingtonin kiinalaisturistit juurikaan sinne eksy.

Kaupunki on kooltaan noin Kuopion kokoinen. Sen keskustassa ei ole suuria pilvenpiirtäjiä, vaan pieni puisto, jonka ympäriltä löytyy kaikki tarvittava: kauppoja, baareja, ravintoloita, pankkeja, iso ostoskeskus, yms.

 Shakkilauta Palmerston Northin keskustan puistossa

 

 Mielenkiintoinen rekkari

    

Palmerston North on tunnettu Massey University -yliopistostaan, joka on keskustasta muutaman kilometrin päässä etelään. Kampus on yksi maan suurimmista, ja sisältää mm. liiketalouden, maatalouden ja ilmailun oppilaitoksia. Ilmailupuolella voi opiskella myös liikennelentäjäksi, jota varten yliopistolla on oma lentokoulu paikallisella lentoasemalla kaupungin toisella puolella. Harmillisesti opiskelu täällä ei vain ole mitään halpaa hupia ulkomaalaiselle oppilaalle.

Masseyn yliopistokampuksen keskusaukio

   

Matkalla Napieriin. Pohjoissaaren maasto on aika erilaista verrattuna Eteläsaareen. Kallioiden, rotkojen ja korkeiden vuorien sijaan täällä on paljon laajoja tasaisia alueita ja vihreitä kumpuilevia niittyjä. Lampaita tosin riittää täälläkin!

 
 

Palmerston Northista matkani jatkui Napieriin, joka koki vuonna 1931 sen, minkä Christchurch koki pari vuotta sitten eli suuren tuhoisan maanjäristyksen. Napierin järistys oli tosin vielä voimakkaampi, tappoi monta sataa ihmistä ja tuhosi kaupungin käytännössä kokonaan.

Tuhon seurauksena kaupunki rakennettiin lähes kokonaan uudestaan, minkä vuoksi Napier on nykypäivänä 1930-luvun Art Deco -arkkitehtuurin (mitä se sitten lieneekään) näyteikkuna. Itse en ymmärrä Art Decosta yhtään mitään, mutta Napier on kyllä selkeästi erinäköinen paikka kuin muut vastaavankokoiset kapungit, joissa olen tässä maassa käynyt. Monet rakennukset näyttävät vanhanaikaisilta mutta samalla moderneilta taideteoksilta (sen paremmin en osaa selittää), ja esimerkiksi katukyltit ovat kirjoitettu 30-luvun broadwayfontilla.

 Katukyltti Napierissa

   

Tom Parker Fountain rantapuistossa oli pimeällä komeasti valaistu

   

Napierin tummakivistä rantaviivaa

  

Napier sijaitsee Hawke's Bayn alueella Pohjoissaaren itärannikolla. Rantaviivaa on monta kilometriä, mutta kultaisen hiekan sijaan ranta on tummaa vulkaanista kivikkoa, eikä houkuttelevan näköisessä meressä ole täällä turvallista uida. Ranta-aluetta voi kuitenkin halutessaan tutkia ja hämmästellä pitkää rannan vierellä kulkevaa puistopolkua tai Marine Parade -katua pitkin, jonka varrella on paljon motelleja ja ravintoloita.

Puistoalueet ja kaupungin keskustan kävelykadut on suunniteltu oikein tyylikkäiksi ja niitä pidetään hyvässä kunnossa. Keskustasta löytyy myös paljon trendikkäitä kahviloita italialaiseen ja ranskalaiseen tyyliin tyydyttämään hienohelmaisten taideharrastajien laatuvaatimuksia.

Napierin jälkeen vuorossa oli Taupo, joka on kaupunki Uuden-Seelannin isoimman järven Lake Taupon pohjoisrannalla. Matka Napierista Taupoon on myös yksi Pohjoissaaren näyttävimmistä maisemateistä.

Taupon järvimaisemat ovat upeat, ja lähialueen ykkösnähtävyyksiin kuuluvat Craters of the Moon ja Huka Falls. Taupojärvi on itse asiassa ikivanha tulivuori, joka on viimeksi purkautunut vuonna 230, mutta aluella on edelleen aktiivisia kuumia lähteitä ja höyryäviä geotermisiä alueita, joista Craters of the Moon on tunnetuin. Huka Falls taas on valtava vesiputousten ja koskien sarja Waikato-joen varrella muutama kilometri Tauposta pohjoiseen.

Kaiken tämän ansiosta odotin Taupossa vierailua innolla, mutta onnetar ei ollut meikäläisen puolella tänään. Ensinnäkin bussi Napierista Taupoon oli aivan täynnä, eikä käytäväpaikalta nähnyt matkan maisemia kovin hyvin. Toiseksi bussi oli tunnin myöhässä, minkä vuoksi myöhästyin viimeisestä Craters of the Moonille ja Huka Fallsille lähteneestä shuttle-bussista. Kaiken lisäksi nämä paikat kuulemma suljetaan vierailijoilta iltaviideltä (!!!), vaikka päivänvaloa riittää iltakahdeksaan saakka.

Budjettisyistä en pystynyt varaamaan Taupolle toista päivää, joten nämä nähtävyydet jäivät sitten näkemättä. Ne avataan kuulemma huomenna aamukymmeneltä (vasta!!!), mutta lähtö Rotoruaan on sen verran aikaisin, etten ehdi silloinkaan. Rotoruassakin on kuitenkin vastaavia geotermisiä höyrymaita, joten menen sitten katsomaan niitä! Onneksi sää sentään oli erinomainen, ja ehdin rauhassa ihailla Taupon järvenrannan maisemia, jotka ovat kyllä maineensa veroisia.

- Maikou

 Lake Taupo

 

 Toinen sille. Taustalla vuoret Mt.Ruapehu (vasen) ja Mt.Ngauruhoe (oikea). Jälkimmäinen muuten esitti Mordorin Mt.Doom-tulivuorta Lord of the Rings -elokuvissa

 

 Rapanäyttely?

   

 Onpa jotenkin tuttu nimi

Weta and wet, windy Wellington

Hyvä tuurini sään kanssa kääntyi päälaelleen Wellingtonissa. Eilen oli ainoa kokonainen päiväni pääkaupungissa ja nähtävää oli paljon, mutta sää oli kerta kaikkiaan surkea. Tuuli oli kova ja vettä satoi taivaalta koko päivän.

Aamupalaomletin ja kahvin jälkeen tutkin aamupäivän ajan kaupungin keskustaa kävellen vielä kun sade oli pelkkää pientä tihkua. Wellington sijaitsee merenrannassa luonnonsatamassa, jossa tosin on nykypäivänä melko vähän laivaliikennettä Pictonin lauttojen ja purjeveneiden lisäksi. Wellington on tietyllä tapaa pienempi versio Sydneystä, sillä sekin on alunperin ollut vilkas teollisuussatama, mistä on näkyvillä merkkejä joka puolella merenranta-aluetta, mutta nykypäivänä kaupungin talouselämä perustuu aivan muihin asioihin.

Maan pääkaupungiksi Wellington on todella rauhallinen paikka, ja etenkin saapumispäivänäni sunnuntaina olivat kadut aivan tyhjiä!

  

Keskustasta jatkoin matkaa Mt.Victorian puistoon, joka on ikään kuin Wellingtonin keskuspuisto korkean kukkulan päällä aivan keskustan lähettyvillä. Puistokukkulan huipulla on näköalatasanne, jonne pääsee parhaiten kävellen. Autollakin pääsee lähelle, mutta ainoa autotie puistoon kiertää melko kaukaa, joten esimerkiksi taksimatka huipulle tulisi todella kalliiksi.

Näköalatasanne on merenpinnasta vajaan 200m korkeudessa ja näköalat sieltä kaupungin ylle ovat mahtavat. Tai niin ainakin oletan, sillä sateisen sään vuoksi pilvet olivat niin matalalla, että huipulta ei nähnyt kirjaimellisesti mitään muuta kuin harmaata. Kannatti siis kiivetä koko matka!

 Pilvistä näkymää Mt.Victorian puiston yli länteen

 

 Näköalatasanteen maisemat olivat...tuota...yksitoikkoiset

     

Mt.Victorian puistossa on myös kuvattu Lord of the Rings -elokuviin muutama kohtaus, joiden kuvauspaikkoja kävin tutkimassa.

 Ensimmäinen vastaan tullut paikka koko maassa, jossa oli opastus kuvauspaikalle

 

 Tämän polun varrelta hobitit löysivät sieniä...

 

...ja tähän koloon he piiloutuivat sormusaaveelta...

  

...elokuvassa The Fellowship of the Ring. Iso puu, jonka alla hobitit istuvat oli tosin keinotekoinen.

Kohtaus kokonaisuudessaan: http://www.youtube.com/watch?v=QiQtBT-7IeY 

(Mt.Victorian puistossa kuvatut osiot 1:20 eteenpäin)

Lisää Lord of the Rings -teemaa oli luvassa Miramarin kaupunginosassa Wellingtonin itälaidalla, jonne matka keskustasta kestää bussilla puolisen tuntia. Miramarissa sijaitsee Weta Workshop, joka valmisti mm. kaikki LotR-trilogian lavasteet, aseet ja haarniskat. Rings-elokuvien menestyksen myötä Weta Workshopista on kasvanut yksi maailman johtavista elokuvalavasteiden valmistajista.

By the way, "weta", jonka mukaan yhtiö on nimetty, on iso uusiseelantilainen ötökkä, joka on kuin heinäsirkan ja ison koppakuoriaisen söpö risteytys. Katsokaapa Googlesta ;)

Workshopin yhteyteen on hiljattain perustettu Weta Cave -niminen minimuseo, joka houkuttelee turisteja ilmaisella sisäänpääsyllä katsomaan Workshopin tekemiä lavasteita, asuja ja aseita. Paikka oli itselleni suuri pettymys. Weta Cave on ensinnäkin R-kioskin kokoinen, ja se on lähempänä turistikrääsämyymälää kuin museota, sillä suurin osa tavaroista on myytäviä pienoismalleja tai kopioita. Alkuperäistä leffatavaraa ja muuta ilmaista nähtävää riittää noin viideksi minuutiksi. Pienessä vessan kokoisessa ”leffateatterissa” näytetään myös maksutta ”erittäin mielenkiintoista behind the scenes -dokumenttia” Wetan toiminnasta, mutta sekin on käytännössä vain puolen tunnin promovideo, joka ei tarjoa juuri mitään elämyksiä.

 Weta Cave

 

 Hobitti-elokuvasta tutut peikot poseeraamassa
  

Lord of the Rings -elokuvissa käytettyjä kypäriä. Osa harvoista Weta Caven esineistä, jotka ovat alkuperäisiä leffoissa käytettyjä kappaleita.

  

Ilmaisten ”elämyksien” lisäksi tarjolla on 20 dollarin hintaan 45 minuutin opastettu kiertokäynti Weta Workshopin tiloihin, ja olihan se sitten ostettava, etten nyt ihan turhaan tullut. Kovan kysynnän vuoksi jouduin odottamaan omaa kiertokäyntiäni tunnin, jona aikana kävin vakoilemassa lähialueella sijaitsevaa Weta Digital -laitosta, jossa tehdään elokuvien digitaalisia erikoistehosteita, ja Park Road post-production -taloa, jossa mm. Lord of the Rings -elokuvat on leikattu ja äänimiksattu.

  

 Weta Digital

 

 Park Road Post Production

 

Tunnin odottelun jälkeen itse kiertokäynti oli kuitenkin onneksi hintansa väärti! Varsinaisen Workshopin tiloihin ei päästy, kuten osasin odottaakin, mutta kiertokäynnin esittelytila oli kattava ja mielenkiintoinen. Opas, joka itsekin on Workshopin työntekijä, oli osaava ja otti yleisönsä erinomaisesti.

Miramarista palattuani kävin vielä matkustamassa Wellingtonin yli satavuotiaalla cable carilla, joka on kuin pieni matkustajajuna keskustan ja mäen huipulla sijaitsevan yliopiston ja kasvitieteellisen puutarhan välillä. Jälleen kerran näkymät huipulta olisivat varmaan kirkkaana päivänä olleet oikein hyvät, mutta sade, tuuli ja matalat pilvet söivät kokemuksen nautintoa.

Wellington Cable Car. Taustalla Mt.Victorian puistokukkula. 

  

Tänään keli onkin sitten aivan päinvastainen. Tietenkin. Aurinko paistaa kirkkaalta pilvettömältä taivaalta, ja päivä olisi ollut erinomainen esimerkiksi lentokonespottailuun Wellingtonin lentokentällä. Valitettavasti aikataulu ja budjetti ovat jo sen verran tiukassa, että matka jatkuu tänään bussilla pohjoisen suuntaan kaupunkiin nimeltä Palmerston North, joka on tunnettu mm. Massey University -yliopistostaan.

Olen hakenut kyseiseen yliopistoon Palmerston Northiin opiskelemaan ilmailuhallintoa ja saanut jo ehdollisen hyväksynnänkin helmikuussa alkavalle kurssille. En ole vielä päättänyt hyväksynkö varsinaisen paikkatarjouksen, jos sellainen tulee, mikä tarkoittaisi kolmeksi vuodeksi muuttamista tähän maahan. Se selviää varmaan lähikuukausien aikana. Huomenna käyn tapaamassa yliopiston henkilökuntaa, joka on ystävällisesti luvannut järjestää minulle kiertokäynnin kampukselle. Silloin varmaan valkenee hieman kuinka realistinen vaihtoehto tämä todellisuudessa olisi.

- Maikou

Eteläsaarelta pohojooseen

Kaikourasta jatkoin matkaani eilen pitkin Eteläsaaren itärannikkoa pohjoiseen. Valtatie 1 menee paikoittain aivan merenrannan vierustaa, paikoittain se kiemurtelee korkeiden kukkuloiden ja rotkojen viertä. Aivan upeita maisemia! Ei meinannut malttaa pitää katsettaan tiessä.

Päämääräni oli Picton, joka on pieni merenrantakylä Eteläsaaren pohjoispäässä. Lentoliikenteen ohella ainoa tapa päästä Uuden-Seelannin saarelta toiselle on laivalla, ja ainoa säännöllinen matkustajalaivareitti koko maassa on Picton-Wellington -väli.
Seilasin Wellingtoniin vasta tänään sunnuntaina, sillä kaikki pääkaupungin hotellit olivat tupaten täynnä lauantaina, ja halvimmat vapaat huoneet olivat noin 150e. Vietin siis yhden päivän Pictonissa, joka on oikein mukava pikkukylä. Matkustajasataman lisäksi kylästä löytyy mm. kaksi suurta venesatamaa, useita maisemavaellusreittejä meren äärellä ja melko paljon erilaisia ravintoloita, joista suurimmassa osassa saa halvalla maistella lähialueen viiniteollisuuden tuotoksia. Marlboroughin alue Eteläsaaren koillisreunassa, johon Pictonkin kuuluu on kuuluisa Pinot Noir ja Sauvignon Blanc -viineistään. Viinitiloja onkin tällä alueella melkein yhtä tiheässä kuin lampaita!

 Toinen Pictonin venesatamista

 

 Rantapuisto oli hyvin hoidettu. Kyltti neuvoi lähistön parhaat patikkareitit

  
Ilmailuhörhön tie vei kuitenkin viinimaistelujen sijaan Omakan ilmailumuseoon, joka on Pictonista reilun 30km päässä lähellä Blenheimin lentoasemaa. Omaka Aviation Heritage Museum on hämmästyttävän kattava näyttely ensimmäisen maailmansodan aikaisista lentolaitteista, lentäjien varusteista yms.
Vaikka näyttelytila onkin vain yksi entinen lentokonehalli, meni sen kiertämiseen reilusti toista tuntia. Yllätyksekseni sain tietää, että paikallinen suursankari elokuvaohjaaja Peter Jackson on itse 1. maailmansodan aikaisen ilmailun harrastaja, ja hän itse asiassa omistaa suuren osan museon näyttelyesineistä. Jacksonin elokuvastudio Wingnut Films on rahoittanut museon toimintaa, ja sen omistama lavastetehdas Weta Workshop, joka mm. valmisti kaikki lavasteet Lord of the Rings -elokuviin on tehnyt museota varten kymmenittäin vahanukkeja ja laadukasta rekvisiittaa esittämään tilanteita vanhojen lentokoneiden ympärille.

Museon kokoelma on todella laaja ja kaikista esineistä on paljon kerrottavaa niin kirjoitettuna tekstinä kuin museo-oppaana työskentelevän herttaisen vanhan papparaisen kertomanakin.
Näyttelyn vetonaula on osasto, joka on omistettu kokonaan kuuluisalle saksalaiselle Manfred von Richthofenille, jonka maailma tuntee paremmin nimellä Punainen Paroni. Hämmästyttävästi tämä pieni museo suhteellisen tuntemattomassa kaupungissa Uudessa-Seelannissa omistaa useita aitoja Punaisen Paronin tavaroita ja jopa äärimmäisen harvinaisen sata vuotta vanhan palasen paronin kuuluisasta punaisesta lentokoneesta: koneen perästä irroitetun kankaanpalan, jossa on kuvattuna saksan rautaristi.
Museon pääsylippu ei ole halvimmasta päästä ($25), mutta ehdottomasti käynnin arvoinen paikka kaikille, jotka vähänkään ovat kyseisestä ajanjaksosta kiinnostuneita! Lisätietoa museosta: http://www.omaka.org.nz/

 1. maailmansodan lentäjien univormuja. Vasemmalla ranskalaisten, taempana oikealla brittiläisten. Mm. saksalaisille, italialaisille ja jenkeille on kullekin omat osastonsa.

  

 Rekonstruktio uusiseelantilaisen lentäjän Keith Caldwellin ihmepelastautumisesta, kun hän tasapainotti vaurioitunutta konettaan seisomalla toisen siiven päällä. Hän selvisi pakkolaskusta vammoitta.

   

 Rekonstruktio Punaisen Paronin alasampumisesta, jonka jälkeen australialaiset sotilaat ryöväsivät "matkamuistoja" kaikkien aikojen kuuluisimman hävittäjälentäjän koneesta ja tavaroista.

  

 Aito satavuotias kangasristi, joka leikattiin irti Punaisen Paronin lentokoneesta sen alasampumisen jälkeen. Alla myös muita hylystä poimittuja tavaroita, kuten nimikoitu nenäliina.

  
Olin Pictonissa yötä Bed & Breakfast -majatalossa, jonka omistaa sympaattinen ja ystävällinen vanha pariskunta Glen ja Gary. Olin päivän ainoa vieras, joten sain heiltä oikein viiden tähden kohtelun. Emäntä Glen oli jopa laittanut vierailuni kunniaksi eteiseen vierekkäin Uuden-Seelannin ja Suomen lipun, mistä annoin isot kehut.

   

 Erään asiakkaan majataloon unohtamat kengät uusiokäytössä

Tänään jätin vuokra-autoni Pictonin satamaan ja seilasin vajaan kolmen ja puolen tunnin matkan Cook Strait -salmen yli Wellingtoniin. Väliä operoi kaksi lauttafirmaa Bluebridge Ferries ja Interislander, jotka molemmat mainostavat laivamatkan maisemia henkeäsalpaavan upeiksi. Matka ei valitettavasti kuitenkaan ollut kovin henkeäsalpaava, sillä päivä oli pilvinen ja kylmä, eikä saarien läpi pujottelu oikeastaan eronnut aivan hirveästi Turun tai Helsingin saaristossa pujottelusta Viikkarilla tai Siljalla. Tosin tällä laivalla matkustajat olivat selvinpäin.

Viimeiset Eteläsaaren kivikot ennen avomerta. Pohjoissaaren maaperä häämöttää kaukana horisontissa.

   

Jos meinaatte joskus kulkea tämän laivamatkan, kannattaa valita Bluebridge mielummin. Vaikka lippuhinnat ovat molemmilla 50-65 taalan luokkaa, on Interislander ensinnäkin yleensä hieman kalliimpi, ja wifi-netin käyttö maksaa erikseen. Lisäksi Interislanderin terminaali Wellingtonissa on luvattoman kaukana keskustasta, eikä sinne tai sieltä pääse liikkumaan kuin taksilla tai yhtiön maksullisella shuttle-bussilla. Bluebridgen terminaali taas on lähes keskustassa, sen liput ovat keskimäärin hieman halvempia kuin kilpailijallaan, ja netin käyttö laivalla ja terminaalissa on ilmaista. Itse valitsin kuitenkin Interislanderin puhtaasti aikataulusyistä, mutta niinhän siinä sitten kävi, että laiva oli lähes kaksi tuntia myöhässä.

Wellington on Uuden-Seelannin pääkaupunki, vaikka se on maan suurinta kaupunkia Aucklandia huomattavasti pienempi. Huomenna tutustun paikkoihin tarkemmin.

- Maikou

 Katu Wellingtonissa...

  

...jonka inspiroimana päätin käydä syömässä lautasellisen jänispastaa!

Airways New Zealand lennonjohtovierailu Christchurchissä

Kävin perjantaina vierailemassa Uuden-Seelannin lennonjohtopalveluja tuottavan Airways New Zealandin koulutuskeskuksessa ja tutkakeskuksessa, jotka ovat kaksi vierekkäistä rakennusta muutaman kilometrin päässä Christchurchin lentoasemasta.

Kävin ensimmäiseksi koulutuskeskuksessa, joka on vastaava kuin Suomen Avia College, josta olen itsekin valmistunut. Siellä koulutetaan lennonjohtajan perustutkintoa sekä mm. pidetään kertauskoulutuksia töissä oleville lennonjohtajille.
Peruskursseja järjestetään keskimäärin pari vuodessa ja niiden oppilasmäärä on tarkkaan harkittu lennonjohtajien tarpeen mukaan. Nykyään yhdellä kurssilla on keskimäärin noin 5-7 oppilasta. Kurssit eivät myöskään ala säännöllisin väliajoin, vaan kunkin kurssin aloitusajankohta päätetään aina erikseen, ja sekin riippuu lennonjohtajien tarpeesta. Yleisesti ottaen maan lennonjohtajien työtilanne on erinomaisella mallilla toimivan koulutuskäytännön vuoksi, eikä kelpuutuksen omaavia työttömiä ole juuri yhtään.

Peruskurssi kestää täällä vain noin 6-7kk, jonka päälle tulee työharjoittelu. Kunkin oppilaan työharjoittelu pyritään suorittamaan tulevalla sijoituskentällä ja harjoittelun pituus vaihtelee merkittävästi määräyksikön mukaan. Kelpuutuksen saaminen vie yleensä 3-7kk. Vilkkaampiin yksiköihin mennään yleensä ”harjoittelutornin” kautta, eli oppilas harjoittelee ja hakee kokemusta ensin yhdessä hiljaisemmassa torniyksikössä, jonka jälkeen hän vasta siirtyy varsinaiseen yksikköönsä. Näitä ”harjoittelutorneja” on Uudessa-Seelannissa neljä.
    

Peruskurssi aloitetaan 5-6 viikon teoriaosiolla, jonka jälkeen alkaa lähilennonjohtojakso (torni). Tämän jälkeen suurin osa siirtyy menetelmäkoulutukseen, mutta pieni osa saatetaan siirtää suoraan tutkakurssille, jos sijoituspaikaksi on suunniteltu Christchurchin tutkakeskusta. Yleensä ura kuitenkin aloitetaan torneista ja tutkalennonjohtajiksi edetään yleisen jonotuslistan kautta. Systeemi on kuulemani perusteella oikein toimiva.

Itse koulutuskeskus on erittäin moderni, ja etenkin simulaattorit ovat huippuluokkaa. Airwaysin tarkoitus on siirtää entistä enemmän peruskoulutusta simulaattoreihin oikean elämän työharjoittelun sijaan mm. siksi, että lentäjien tavoin lennonjohtajia voidaan kouluttaa erittäin haastaviin ja harvinaisiin tilanteisiin, joita oikeassa elämässä tulee vastaan harvoin.

Koulutuskeskuksessa on kaksi torni- ja kaksi tutkasimulaattoria. Tornisimulaattorien visuaalinäkymä on molemmissa hieman yli 180 astetta, ja simutornit ovat hieman isompia kuin Suomessa. Simulaattoriohjelmisto on kokonaan paikallista tekoa ja laadultaan aivan huippuluokkaa! Virtuaalinäkymä on HD-kuvanlaatua ja 3D-ympäristö on rakennettu panoraamavalokuvan ympärille, mikä tekee siitä todella aidon näköisen.

Säätilojen mallinnus on myös todella vaikuttava ja yksityiskohtainen, kuten myös lentokoneiden ja ajoneuvojen mallinnus. Simulaattoriin on luotu myös hyvin aidolta kuulostava äänimaailma, eli moottorien ja jopa kovan tuulen ääni kuuluvat surround soundina kaiuttimista.

 

On hämmästyttävää miten paljon pieniinkin yksityiskohtiin on panostettu, jotta simulaattorista saadaan mahdollisimmain aidontuntuinen. Lentokoneiden siivekkeet liikkuvat, moottorit pyörivät, renkaista tulee savupilvi koneen laskeutuessa, siivet joustavat koneen noustessa ilmaan, sadepisarat osuvat tornin ikkunaan tuulen suunnan mukaisesti, pilvien varjot liikkuvat kentän pinnalla aidon näköisesti, aurinko nousee ja laskee millintarkasti sinne missä se oikeassa elämässäkin laskisi, yms. Lopputulos on kadehdittavan hieno.

  

Tornisimulaattorin näkymää. Kännykkäkameran kuvanlaatu ei tee näyttävälle virtuaaliympäristölle oikeutta

  
Myös pseudolentäjäpisteet ovat paljon kehittyneempiä kuin esimerkiksi meillä Suomessa, sillä heidänkin näkymänsä on 3D:nä, ja maasto, lentokoneet ja lentokentän ympäristö ovat lähes kokonaan näkyvissä. Koko Uuden-Seelannin maasto vuorineen ja järvineen on mallinnettu simulaattorin 3D-maailmaan, ja varsinkin lentokenttien ympäristössä todella tarkasti. 

Pseudolentäjien perusnäkymä. Maassa näkyvät pallot määrittävät liikutettavan koneen reitin.

  

 

 Pseudolentäminen onnistuu myös tästä kuvakulmasta.

  

Tutkasimulaattorit ovat eri huoneessa ja ovat melko samankaltaisia kuin Suomessa. Toinen simuista toimii vielä toistaiseksi saksalaisella UFA:lla, jota Suomessakin käytetään peruskoulutukseen (tosin eri versiolla), mutta kokonaan tornisimujen kanssa samaan järjestelmään ollaan siirtymässä lähiaikoina. Lennonjohtajalle näkyvä tutkakuva on sama kuin oikeassakin elämässä.

Tutkasimulaattorin lentäjähuone. Lennonjohtaja on lasin toisella puolella.

  

Suomen simulaattoreista tutun freeze-toiminnon sijaan täällä käytetään rewind-toimintoa. Jos oppilas on joutumassa hankaluuksiin, pysäytetään harjoitus, keskustellaan tilanne läpi ja lopuksi kelataan muutama minuutti taaksepäin, jotta oppilas saa yrittää uudestaan. Ero pelkkään freezeen on pieni, mutta mielestäni merkittävä, sillä tässä tapauksessa huonosti hoidetun tilanteen saa johtaa heti uudestaan ilman, että koko harjoitusta tarvitsee aloittaa alusta.

Pääosa peruskoulutuksen simulaattoriharjoituksista tehdään Suomen tavoin kuvitteellisella harjoituslentokentällä, mutta tornisimulaattorissa on tarjolla visuaalinäkymä lähes kaikille Uuden-Seelannin lentoasemille. Simujen huippulaadun, rewind-toiminnon yms. ansiosta koulutusajat ovat kuulemma lyhentyneet viime vuosina huomattavasti niin peruskursseilla kuin kertaus- ja jatkokursseillakin. Laatuun panostaminen on siis kannattanut.

Koulutuskeskuksesta jatkoimme matkaa tutkakeskukseen, joka on viereisessä rakennuksessa. Aucklandissa sijaitsevaa Oceanic Control Centreä lukuun ottamatta kaikki Uuden-Seelannin ilmatilassa tapahtuva tutkalennonjohtaminen tapahtuu täältä.

Muutaman aluelennonjohtosektorin lisäksi tutkakeskuksesta johdetaan TMA:n (Terminal Maneuvering Area) lähestymislennonjohtoa neljälle maan isoimmalle kentälle, jotka ovat Auckland, Christchurch, Wellington ja Ohakean sotilaskenttä. Mainitsin aiemmassa tekstissä, että mm. Wellingtonissa käytetään tornitutkaa, mutta tämä oli väärinkäsitys.

Uuden-Seelannin ilmavoimien hävittäjälentueet lakkautettiin 80-luvun lopussa ja nykyään sotilasilmailu tapahtuu enimmäkseen aseistamattomilla lentolaitteilla kuten Beechcraft King Aireilla ja NH90-helikoptereilla. Kaupalliselle liikenteelle on myös määrätty etuoikeus kaikkeen sotilasliikenteeseen nähden, ja lennonjohdolla on oikeus perua sotilasilmatilavaraus, jos se häiritsee kaupallista liikennettä.

Lennonjohtohuone on muodoltaan ”hevosenkenkä” eli kaikki työpisteet ovat vierekkäin isossa kaaressa, ja superin työpöytä on keskellä kaaren sisällä. Huoneessa ei valitettavasti saanut valokuvata.

Sektoriryhmiä on yhteensä viisi: yksi jokaisen aiemmin mainitun neljän lentoaseman TMA:lle ja lisäksi yksi aluelennonjohtosektoreille.

Kukin TMA-ryhmä sisältää kolme työpistettä, joista kahdesta johdetaan liikennettä, ja keskellä on ns. koordinaattori, joka vastaa puheluihin ja suunnittelee liikennevirtaa (samaan tyyliin kuin toimitaan Suomen aluelennonjohdossa). Wellington, Christchurch ja Auckland käyttävät torneissaan samaa eStrip-liuskajärjestelmää kuin Helsinki-Vantaa, ja koordinaattoripisteessä onkin ruutu, josta näkyy oman tornin eStrip-”liuskapöytä”. Tämä antaa koordinaattorille tietoa mm. lähtevän liikenteen järjestyksestä ja lähtövälien tiheydestä.

Aluelennonjohtoryhmässä on yhtäaikaisesti auki kolme tai neljä työpistettä, ja vilkkaimmilla sektoreilla on myöskin omat koordinaattorinsa.
Samaan tyyliin kuin Ausseissa kunkin ryhmän lennonjohtajilla on kelpuutukset vain oman ryhmänsä sektoreihin tai TMA:han. Kaikissa työpisteissä käytetään vanhan liiton paperiliuskoja varajärjestelmänä.

Huoneesta löytyy myös FIO-työpiste (Flight Information Officer), jonka toimenkuva on sama kuin Queenstownin tornin vastaavalla paitsi isommassa mittakaavassa. Koko maan VFR-yleisilmailuliikennettä (Visual Flight Rules, näkölentosäännöt) seurataan tästä työpisteestä. Lentäjät ovat joko suoraan pisteeseen yhteydessä tai sitten tieto kulkee paikallisten tornien kautta. FIO-piste on myös superin kanssa vastuussa lentopelastuksen ja etsintöjen aloittamisesta, jos VFR-lento katoaa. Kerroin, että Suomessa VFR-lentojen seurannat ovat lennonjohtajien vastuulla eikä FIO-pisteitä ole erikseen, mikä aiheutti kulmakarvojen kohottelua. ”Toivottavasti meillä ei koskaan siirrytä sellaiseen!” Toki Uudessa-Seelannissa on huomattavasti enemmän yleisilmailua kuin Suomessa.

Uuden-Seelannin tutkapeitto ei etenkään Eteläsaarella ole kovin kattava korkeiden vuoristojen vuoksi, minkä seurauksena etelän sektoreissa käytetään paljon menetelmäporrastuksia.
Paikallinen tutkajärjestelmä on Lockheed Martinin valmistama Skyline, joka on aika paljon erinäköinen kuin omamme, mutta perustoiminnoiltaan samankaltainen. Lyhyen tutustumisen perusteella tosin on sanottava, että Eurocat vaikuttaa jopa hieman näppärämmältä ja käytännöllisemmältä ainakin perustoiminnoiltaan kuin Skyline, mitä monen suomalaisen lennonjohtajan on varmasti vaikea uskoa :)

Yksi näkyvä tai paremminkin kuuluva ero Eurocatiin on Skylinen äänivaroitusjärjestelmä Safety Net Reporting System, joka antaa lentokoneiden ohjaamosta tuttuun tyyliin lennonjohtajalle sanallisen äänivaroituksen, kun järjestelmä havaitsee jonkin vaaratilanteen kuten lentoratakonfliktin tai MSA:n (Minimum Safe Altitude) alituksen.

 Skyline-tutkakuvaa Wellingtonin TMA:sta. Kuva on otettu tutkakeskuksen väistötilassa, jossa sai valokuvata.

  

Mielenkiintoinen työkalu, jonka uusiseelantilaiset ovat kehittäneet on nimeltään CAM eli Collaborative Arrivals Manager. Se on Maestron kaltainen flow management -työkalu ja samalla interaktiivinen slottijakojärjestelmä.
Sen toimintaperiaate on hyvin samankaltainen kuin Maestrolla eli lennoille annetaan saapumisvuoroja ja määrätään viiveitä liikennemäärän ja määräaseman kapasiteetin mukaan, mutta ero on se, että järjestelmää käyttävät pääasiassa lentoyhtiöiden operaattorit. Sen sijaan, että järjestelmä määräisi slotit ja viiveet pelkkien lentosuunnitelmien perusteella, lentoyhtiöt voivat käytännössä itse valita oman slottinsa järjestelmän laskemista vaihtoehdoista ja määrittää myös lähtöaikansa sen mukaan.

Järjestelmä on otettu käyttöön vuonna 2008 ja se on kuulemma vähentänyt delayaikoja Aucklandin ja Wellingtonin ilmatilassa 28000 minuutista alle 5000:een vuodessa. Air New Zealand on kertonut säästävänsä järjestelmän ansiosta 6% polttoainekuluissaan, mikä tarkoittaa rahallisesti pariakymmentä miljoonaa dollaria vuodessa.
CAM-järjestelmästä vastaava henkilö Chris McGaw oli itse asiassa kolmen tunnin kiertokäyntini isäntä, ja on oikein mukava mies. Finavialle wink wink, häneen kannattaa olla yhteydessä, sillä CAM kuulostaa pirun hyvältä!
Lisätietoja löytyy osoitteesta: http://www.airways.co.nz/airways_services/cam-information.asp

Christchurchin tutkakeskus jouduttiin muutaman vuoden takaisten maanjäristysten aikaan evakuoimaan 1,5 tunniksi kahteen kertaan. Tänä aikana lähes kaikki maan ilmaliikenteen johtaminen siirtyi Aucklandiin kunnes Christchurchissä päästiin takaisin töihin. Jos Aucklandissa ei olisi ollut olemassa valmiutta tähän, olisivat kymmenet tai jopa sadat maan ilmatilassa olevat lennot olleet vailla lennonjohtoa koko evakuoinnin ajan ja ehkä paljon pitempäänkin, jos järistys olisi rikkonut laitejärjestelmiä.

On siis varmasti turvallisempaa, että maan aluelennonjohto ja ainoa toinen paikka, josta vastaavia tutkapalveluita voidaan antaa (esim. maan isoin lentoasema) eivät ole samassa paikassa, eikö niin?

Terveisiä Suomeen!

- Maikou